Olen nyt saattanut loppuun sen, minkä aloitin kuusi vuotta sitten. Omin voimin Suomea päästä päähän on ohi. Olo on sekä tyhjä että täysi. Usein esitettyyn kysymykseen, mikä saa ihmisen tällaisia retkiä tekemään, voi itse kukin keksiä vastauksensa, omat vastaukseni vaihtelevat päivästä toiseen. Juuri nyt vastaukseni on, että tavoittamattoman hipaiseminen on kuin lohikala, niin arvokas että sitä kannattaa pyytää vaikka sitä ei saisikaan.

Istun bussissa matkalla Kotkasta Helsinkiin. Mielentila on herkkä, olo on kuin pumpuliin käärityllä lasimaljakolla, eikä se johdu pelkästään viiden tunnin levottomista hotelliunista tai peräti kahden tuopin rilluttelusta. Tunnen olevani lähes vapaa ja lähes oma itseni, ja haluan kellua tässä olossa niin kauan kuin se kantaa, ennen kuin se haihtuu ja palaan taas siksi joksikin, kuka ja mikä en halua olla, sidotuksi, heikoksi, pelokkaaksi, puolikuolleeksi, harmaan vangiksi. Mutta on voitava uskoa johonkin parempaan, kyettävä toivomaan sitä, uskallettava rakastaa sitä naurettavuuden ja pettymisen uhallakin.

Tässä oikea kuva.

Kotkanlahden vesi ei ole yhtä kirkasta kuin Kairijoen ja se maistuu yhä Kymijoelta, maisema ei ole yhtä avara kuin Lokalla, mutta täällä tuoksuu mereltä, ja se riittää minulle.

Kärrään kajakkia hiekkatiellä etsien vesillelaskupaikkaa Korkeakosken voimalan jälkeen. Kohta olen kärrännyt sen merelle. Hullua, ja sopii kuvaan.

Voi miten kajakki kiitää tyynellä, pyörteisellä joella.

Pernoo.

Kurosen nuoteilla pääsin sujuvasti Kultaankoskesta ja Pernoon alkuosasta. Sitten rantauduin katselemaan tätä. Joku porukka laski sen kumilautalla, kiljunta oli kova. Painoin laskulinjan mieleeni ja lähdin perään. Aallokko on kohtalainen mutta hyvin menee. Sitten keskeltä jokea saarten välistä... mutta minne joki katosi? Imu on kova. Vähitellen esiin kohoaa koko väylän leveydeltä valkeana kuohuva vesimassa. Putoan yli kynnyksen ja vesimassa lyö rintaan ja kasvoihin, hetken kaikkialla on vain valkeaa vettä, samalla tuntuu nykäys kun stoppari tarraa kajakkiin ja pysäyttää sen. Tuohon kynnykseen en kyllä jää loppuiäkseni pyörimään, ehdin ajatella ja revin kuin raivopäinen. Pääsen irti ja näen vedessä jotakin. Vesipulloni! Melko järjettömästi huidon sen melalla lähemmäksi ja koukkaan sen kyytiin, vaikka olisi tärkeämpää pysyä pystyssä. Pääsen suvantoon. Tuohon koskeen en olisi ikinä lähtenyt, jos olisin tiennyt, mikä siellä odottaa. Mutta nyt on kuninkaallinen olo.

Olisikohan Kuronen ollut kaverin nimi. Soitin ensin Bear & Wateriin, tavoittivat tämän melojan joka soitti minulle. Tiedotus: jollei enää tule viestejä, olen kaatunut Kultaan- tai Pernoonkoskissa ja kännykkä on kastunut. Mikään ei ole täysin vedenpitävää.

Ahvio laskettu. Enpä ole ennen kokenut moista. Suuret kiitokset puhelinneuvontaa antaneelle koskimelojalle.

Hemmetti, täällähän on koskia! Taas pelottaa, ihan vilpittömästi.

Ja hamppupellon jälkeen tulee sitten Marinkylä. Kymenlaaksolaista osaamista!

pupelto!? Enpä ole ennen Suomessa nähnyt. En anna tarkempia koordinaatteja jottei peltoon tallaudu polkuja.

Myötävirta, myötätuuli. Jokohan tohtisi ryhtyä nautiskelemaan.